Kestävyysurheilu haastatteli Suomen ampumahiihdon maajoukkueen päävalmentaja Jonne Kähköstä, jonka luotsaama tiimi on parhaillaan kauden ensimmäisellä leirillään Italian Martellissa, joka sijaitsee 45 km länteen Bolzanosta. Tässä on muutama ote pitkästä artikkelista, jonka voit lukea kokonaisuudessaan Plus-palvelun puolella.

– Korkealla harjoittelu on yhä hieman peikko suomalaisille. Tarvitaan itseluottamusta ja täytyy uskaltaa ajatella ns. boksin ulkopuolelle. Täytyy olla itselleen kriittinen ja varmistaa, että harjoittelu korkealla tuottaa tulosta. Harjoittelun toimivuus ratkaisee enemmän kuin se asutaanko ylhäällä vai alhaalla. Urheilijan on oltava valmis ja kykenevä vuoristoharjoitteluun, Jonne toteaa määrätietoiseen sävyyn.

Päävalmentaja uskoo selkeään rytmitykseen ja jokaisella treenillä täytyy olla päämäärä.

– Meillä on kolme treeniä ja yksi kevyt päivä. Harjoittelu ja sen toimivuus ovat tärkeintä, ei se mikä on lopullinen korkeus, jossa treenataan. Urheilijan itse on oltava valmis korkeanpaikan harjoitteluun.

Jonnen mukaan maajoukkueen urheilijoille tulee fyysistä vuosiharjoittelua 800-850 tuntia ja kun ammuntaharjoitukset lasketaan päälle, kokonaismäärä nousee 1000-1200 tuntiin. Myös ennen fyysisiä treenejä urheilija tekee ammunnan kuivaharjoittelua.

– Töitä on tehtävä jatkossakin, vaikka top-kasitaso on saavutettu eli meillä on hyvää ainesta. Meiltä puuttuvat nyt yksittäiset huippusuoritukset, jotka tietysti lisäisivät potkua kokonaistekemiselle.

Pitkässä artikkelissa Jonne kertoo lisää harjoittelusta, Suomen ampumahiihdon kulttuurista ja tilanteesta tällä hetkellä, omista kokemuksistaan Amerikassa ja siitä, miten lajia pitäisi kehittää ja milloin Suomi saa seuraavan arvokisamitalistinsa ampumahiihdossa.

Ampumahiihto on laji, jolla on pitkät perinteet juontaen osittain metsästys- ja sodankäyntitaitoihin, ja suuri suosio Keski-Euroopassa ja myös mantereemme pohjoisimmissa kolkissa. Ensimmäinen ampumahiihtoa muistuttava kilpailu on historian kirjojen mukaan käyty Norjassa vuonna 1767 rajavartioston sotilaiden välillä. Nykyistä ampumahiihtoa edeltänyt sotilaspartiohiihto oli talviolympialaisten ohjelmassa virallisesti Chamonix’ssa vuonna 1924 ja näytöslajina kolme kertaa vuosina 1928, 1936 ja 1948.

{mprestriction ids=”1,2,3,4,5″}Nykyinen ampumahiihto taas juontaa juurensa naapurimaahamme Ruotsiin, jossa ensin kilpailtiin 20 km lenkillä neljällä ampumapaikalla. Vuosien saatossa ammuntamatkat ja taulut ovat muuttuneet ja aluksi ohilaukauksista annettiin pelkästään sakkominuutteja. Suomalaisten aloitteesta ase vaihdettiin sotilaskivääristä pienoiskivääriksi vuonna 1978 ja samalla ampumamatka lyheni 150:stä metristä 50 metriin. Kansainvälinen ampumahiihtoliitto (IBU) perustettiin vuonna 1993 kattojärjestöksi lajille.

Nykyaikaisen ampumahiihdon voidaan sanoa alkaneen vuoden 1958 MM-kisoista ja laji oli jo virallisena vuoden 1960 talviolympialaisissa Intiaanivaimon laaksossa eli Squaw Valleyn kisoissa Kalifornian vuoristossa. Naiset pääsivät taistelutantereelle ensimmäistä kertaa MM-kisoissa vuonna 1984 ja olympiatasolla Albertvillessä kahdeksan vuotta myöhemmin. Ampumahiihdossa käytetään pelkästään luisteluhiihtoa, joka alkoi vuonna 1985 tekniikan tehdessä läpimurtoa hiihtourheilussa.

Lajissa on nykyään useita eri matkoja aina henkilökohtaisista kisoista erilaisiin viesteihin. Yksi ampumahiihdon erikoisuus on sekaviesti, jossa kilpailee kaksi miestä ja kaksi naista samassa joukkueessa. Kyseistä formaattia on myös harkittu hiihdon puolelle. Suomalaisia menestyjiä lajissa ei ole yhtä paljon kuin naapurimaissa, mutta mainetta on niitetty sinivalkoisin väreinkin. Kaisa Mäkäräisen saavutukset ja ura on varmasti vielä kaikkien muistissa ja menneiltä vuosilta monen mieleen tulevat parhaiten Heikki Ikola, menestynein ampumahiihtäjämme ja maailmamestari sekä olympiamitalisti, Paavo Puurunen, maailmanmestari ja olympiakisojen nelonen, ja Sanna-Leena Peuranka, joka oli urallaan muutaman kerran kymppisakissa MM-kisoissa.

Nykypäivän aktiivisista ampumahiihtäjistä Mari Eder on aivan kansainvälisen huipun tuntumassa ja Tero Seppälä ja Olli Hiidensalo ovat viime aikoina tehneet hyvää jälkeä maamme rajojenkin ulkopuolella. Suomen maajoukkueen päävalmentajana on tällä hetkellä Jonne Kähkönen, joka luotsaa joukkuettaan vahvalla näkemyksellään. Pesti on Jonnelle tuttu, koska hän veti maajoukkuetta jo vuosina 2006-2010. Kyseisen vetovastuun jälkeen hän vietti kahdeksan vuotta Yhdysvalloissa naisten maajoukkueen päävalmentajana, joka laajensi hänen näkemystään ja toi lisää vankkaa kokemusta peräänantamattomalle valmentajalle.

Joukkue on nyt Italian Martellissa, joka sijaitsee 45 km länteen Bolzanosta. Tämä 11 päivän leiri päättyy nyt viikonloppuna ja harjoittelu on sujunut Jonnen mukaan hyvin.

– Korkealla harjoittelu on yhä hieman peikko suomalaisille. Tarvitaan itseluottamusta ja täytyy uskaltaa ajatella ns. boksin ulkopuolelle. Täytyy olla itselleen kriittinen ja varmistaa, että harjoittelu korkealla tuottaa tulosta. Jos näin käy, voidaan mennä eteenpäin ja odottaa kehitystä. Suomalaiset monesti ajattelevat, että kun mennään yli 1000 metrin, korkeanpaikan harjoittelu alkaa. Mielestäni hyöty tulee vasta, kun kivutaan yli 2000 metrin, Jonne toteaa määrätietoisesti.

Jonne tunnustaa, että heidän korkealla pidettävien leirien päätavoite on hakea sopeutumissykliä tulevia Pekingin olympiakisoja varten, jotka pidetään reilusti meren pinnan yläpuolella. Leireillä Jonnen harjoitteluteesit ovat selkeät. Hän peräänkuuluttaa tehokkuutta ja napakkuutta. Kaikilla pitää olla selkeä rytmitys ja jokaisella treenipäivällä täytyy olla merkitys.

– Meillä on kolme treeniä ja yksi kevyt päivä. Harjoittelu ja sen toimivuus ovat tärkeintä, ei se asutaanko ylhäällä vai alhaalla ja mikä on lopullinen korkeus. Urheilijan itse on oltava valmis korkeanpaikan harjoitteluun.

Maajoukkueella on tämän leirin jälkeen vielä kaksi pidempää yhteistä harjoitussessiota, joista seuraavaan osuu myös rullahiihdon MM-kisat ja viimeinen pidetään lumilla, johon osallistuu myös Saksan maajoukkueen ampumahiihtäjiä. Jonne toteaa, että perustaso on nyt hyvä ja yksittäisillä onnistumisilla voidaan lähestyä jo maailman kärkeä. Mari Ederin hän uskoo olevan jopa mitalin tuntumassa, jos hänelle sattuu hyvä päivä olympialaduilla.

– Töitä on tehtävä jatkossakin, vaikka top-kasitaso on saavutettu miehissä eli meillä on hyvää ainesta. Meiltä puuttuvat nyt yksittäiset huippusuoritukset, jotka tietysti lisäisivät potkua kokonaistekemiselle.

Jonnen mukaan maajoukkueen urheilijoille tulee fyysistä vuosiharjoittelua 800-850 tuntia ja kun ammuntaharjoitukset lasketaan päälle, kokonaismäärä nousee 1000-1200 tuntiin. Leireillä on yleensä puhtaita ammuntaharjoituksia kaksi tai kolme, yksilöstä riippuen, mutta lähes jokainen fyysinen treeni on lajinomaista. Päävalmentaja painottaakin, että ampumahiihtäjällä kuluu paljon aikaa ammuntaan myös perustreeneissä, jolloin usein tehdään ainakin 15 minuutin kuivaharjoitus ensin.

– Miesten puolella perustaso on riittävä eli sitä mylläystä on kyllä tehty ja sen kautta ei enää saada tuloksia parannettua. Peruskestävyysharjoittelua ja vauhtikestävyyttä on varmasti riittävästi jokaisen urheilijan harjoitusohjelmassa. Nyt huomio pitää olla maitohaponkestossa, kovan hiihtovauhdin kehittämisessä ja kilpailuvarmuudessa. Toki tehoharjoittelussa on oltava kieli keskellä suuta, jotta kuormitus ei kasva liikaa.

Kysyttäessä Suomen ampumahiihdon tasosta ja verrattuna esimerkiksi naapurimaihimme Ruotsiin ja Norjaan Jonne vakavoituu ja toteaa suorasukaisesti, että meillä on yhä 100 vuotta vanha maastohiihdosta tullut näkemys.

– Ajatuksella, että se joka viihtyy metsässä pisimpään, on kovin jätkä, ei enää pärjää. Kyllä yhteistyöllä ja tiimihengellä on suuri merkitys nykypäivänä. Muut on otettava huomioon ja yhdessä harjoitteleminen kehittää urheilijaa eteenpäin. Mielestäni meillä on nyt otettu oikeita askelia tätä kohti ja uskon, että tulostakin syntyy. Toki hiihtourheilu on yhä osittain yksinäistä puurtamista, koska aina ei voi harjoitella porukalla.

Jonnen ajatusmaailma on hyvin lähellä nykyistä pitkän matkan hiihdon ja Visma Ski Classics-hiihtäjien filosofiaa eli harjoitellaan paljon yhdessä ja vedetään kovia treenejä porukalla, etenkin leireillä. Jonne kertoo, että ruotsalaisten valmennus perustuu juuri tähän ryhmätyöhön ja tiedon jakamiseen. Hän antaakin varsin raadollisen kuvan maamme ampumahiihdon tasosta.

– Järjestelmä ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla. Meillä on Vuokatti ja Kontiolahti, jotka ovat hyviä harjoittelukeskuksia, mutta meiltä puuttuu alueellinen aktiivinen toiminta. Meidän pitää kriittisesti katsoa tehdäänkö oikeita toimenpiteitä. Mielestäni Saksan malli on tehokas, jossa on isot tunnetut keskukset ja myös alueelliset harjoittelupaikat, joissa on ammattitaitoisia valmentajia tukemassa paikallisia lahjakkuuksia. Meidän on saatava aluekeskuksia lisää, niihin päteviä valmentajia toimimaan yhteisen filosofian mukaisesti tietysti omilla mausteilla varustettuina ja saada yleisesti positiivinen viesti menemään eteenpäin.

Jonne myös ehdottaa, että lajin markkinointia on tehostettava. Vanha ajatusmalli, että jos et pärjää hiihdossa, kokeile ampumahiihtoa, ei ole enää tätä päivää. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla erilaiset rekrytointi- ja esittelytilaisuudet, joissa ammuntaa ja lajia tuotaisi nuorten keskuuteen ja saataisiin mielenkiinto näin nousemaan.

Tosiasia varmasti on, että Suomessa hukkuu monia lahjakkuuksia vääriin lajeihin ja tiettyjä taitoja ja ominaisuuksia omaavat yksilöt eivät vain osaa hakeutua itselleen sopiviin urheilulajeihin. Ehkä tässä kannattaa peräänkuuluttaa eri lajien kokonaisvaltaista yhteistyötä junioritasolla, jossa rohkaistaan lapsia ja nuoria kokeilemaan eri lajeja ja kannustamaan heitä oikealle polulle.

– Me puhuimme tästä jo Amerikassa ollessani siellä naisten maajoukkueen päävalmentajana. Mietimme, miten muista lajeista voisi houkutella hyviä lahjakkuuksia juuri ampumahiihtoon. Lajissamme voi kyllä hyvän tason saavuttaa, vaikka ei olisi ampujana kaikkein paras. Täten etsimmekin muista fyysisesti haastavista lajeista potentiaalisia menestyjiä lajiimme. Nyt Suomessa meidän on tehtävä omasta pesästä lähtien seuratoimintamme vetäväksi ja pystyttävä tarjoamaan samaa kuin muut lajin huippumaat.

Amerikan vuosista puheen ollen, mitä ne opettivat pitkän uran tehneelle valmentajalle?

– Kyllä ne vuodet jättivät jälkensä. Monet pienet nyanssit asenteessa, kulttuurissa ja tekotavoissa tulevat heti mieleen. Ne eivät aina ole isoja eroja, mutta yhdessä niistä muodostuu se kulttuurillinen ero. Palautteen vastaanotto on yksi näistä eroista ja haasteena meillä on uskallus ja kyky puhua suoraan kehittävästi. Itse puhun vain niistä asioista, joista tiedän. En ota kantaa yksittäisten valmentajien osaamiseen, mutta joudun toki käymään asioita läpi henkilökohtaisten valmentajien kanssa.

Seuraava suuri tavoite ja tasonnoston paikka on siis tulevat olympialaiset ensi helmikuussa. Jonne on realisti menestyksen suhteen, mutta toivoo yksittäisiä onnistumisia.

– Olen tyytyväinen, jos joukkue pärjää kokonaisuudessaan. Jos joku onnistuu saamaan elämänsä päivän, olisin ikionnellinen. Pystyimme jo miesten viestissä ja sekaviestissä onnistumaan ja niissä voi olla myös mahdollisuus ensi talvena. Miesten puolella ollaan siellä top-seiska/kasitasolla kokonaisuutena, mutta naisissa on pieni aukko ja tulevaisuudessa kaipaammekin lisää kovia haastajia. Mari on lähellä jopa mitalitaistelua ja Terolla ja Ollilla on myös mahdollisuus menestyä hyvin. Tarvitaan myös onnea ja sitä hyvää päivää.

Haastattelun lopuksi Jonne pohtii vielä lajin tulevaisuutta ja sitä, milloin saattaisimme saada seuraavan suomalaisen arvokisamitalistin. Hänen mukaansa ensi talvi saattaa olla liian aikaista, mutta tulevat vuodet ratkaisevat paljon. Miesten puolella seuraava mitalistikin voi olla jo lähellä.

Jonne aloitti pestinsä vuonna 2018 ja ensi talvena tulee neljä vuotta täyteen, jolloin hänen nelivuotissuunnitelmansa hedelmät lopullisesti korjataan. Suunta näyttää olevan oikea ja menestystä on varmasti tulossa, jos kaikki puhaltavat yhteen hiileen kuten päävalmentaja yllä kehotti. Suomen ampumahiihto on menossa kohti uutta nousua ja seuraava lajin suuri sankari on nurkan takana kehittymässä kohti kansainvälistä huipputasoa. Pidetään lippu korkealla ja tehdään yhdessä töitä ampumahiihtomme ja yleisesti hiihtourheilun puolesta!

Italialainen pitkän matkan hiihtotiimi Team Robinson Trentino valmistautuu tulevaan Visma Ski Classics-sarjan kauteen pitämällä leiriä Dolomiiteilla. Joukkueen keskuspaikkana on heidän nimessäänkin oleva Trentino, joka on Pohjois-Italiassa sijaitseva murtomaahiihtoon vihkiytynyt autonominen alue. Tiimi keskittyy nyt kesällä harjoitusmäärien kasvattamiseen.

– Teemme paljon vaihtelevia harjoituksia. Hiihdämme rullilla sekä perinteistä että vapaata, pyöräilemme, juoksemme ja vaellamme. Tämän ensimmäisen leirin painopiste on määräharjoittelussa, jotta saamme hyvän pohjan tulevaa kovaa kautta varten, joukkueenjohtaja ja entinen huippuhiihtäjä Bruno Debertolis kertoo innostuneesti.

Bruno tunnustaa, että on kauniit maisemat antavat potkua treeneille ja lauantaina joukkueella olikin todella kova harjoitus maastossa, jossa oli myös hyvin nousumetrejä.

– Vedimme yli seitsemän tunnin treenin, joka koostui ensin 63 km pyöräilystä ja nousimme vertikaalisesti 1200 metriä, sen jälkeen hiihdimme rullilla vapaalla tasaisessa maastossa ja sitten vaihdoimme perinteiseen ja hiihdimme taas 20 km, mutta nousumetrejä oli yli 1000 ja lopuksi juoksimme vielä vuoristossa. Todella kova ja intensiivinen harjoitus, mutta erittäin tärkeä kehittääkseen elimistön kykyä taistella väsymystä vastaan.

Ensi kautta varten joukkueella on ykköstiimin lisäksi myös nuorisoryhmä, joiden jäsenistä Bruno odottaa tulevaisuuden tähtiä. Vuosina 1998-99 syntyneet nuoret lupaukset kilpailevat jo ensi talvena joukkueen mukana joissakin Pro Tourin haastavissa kisoissa. Bruno toivoo, että tähän ryhmään löytyisi lisää lahjakkaita hiihtäjiä, jotka olisivat valmiita hiihtämään pitkiä matkoja.

– Maassamme on paljon nuoria urheilijoita, jotka uskaltavat toteuttaa unelmiaan. Monet tulevat eri puolilta Italiaa ja tämä avaa ovia sponsoreille. Mielenkiinto Visma Ski Classicsia kohtaan kasvaa koko ajan, etenkin kun kiertueella on niin monta kisaa Italiassa. Valitettavasti tällä hetkellä ei ole yhtään italialaista hiihtäjää taistelemassa kärkisijoista, joka auttaisi lajin kehitystä maassamme. Ehkä tämä muuttuu tulevaisuudessa.

Team Robinson Trentino odottaa jo innolla ensi talvea, mutta Bruno toteaa tulevan kauden olevan haastava.

– Ensi kaudella on monta pitkää ja kovaa kisaa, joka on erittäin hankalaa pienemmille joukkueille sekä taloudellisesti että fyysisesti. Toisaalta uudet paikkakunnat luovat mahdollisuuksia ja on hienoa päästä hiihtämään uusille radoille ja tutustua erilaisiin kohteisiin.

Viime vuosina on tasaisin väliajoin kaivattu sprinttihiihtoon milloin mitäkin, yleensä lisäpanostusta ja omia valmennusryhmiä. On nostettu esiin ajatus, että nuorista pitäisi jalostaa uutta sprinttihiihtosukupolvea, mutta mitä nuoret itse haluavat ja mitä he ajattelevat? Kestävyysurheilu.fi jutteli aiheesta parin erityisesti sprintissä menestyneen nuoren kanssa.

{mprestriction ids=”1,2,3,4,5″}Menestyneen sprinttihiihtäjän pitää jaksaa hiihtää neljä kertaa 3–4 minuuttia kovaa, pystyä hiihtämään ryhmässä muiden kanssa ja venyä happojen painamanakin loppukiriin. Siinä on haasteita, joiden kehittämisen parissa Tuuli Rauniokin on ottanut askelia viime vuosina.

– Nopeutta on ainakin haettu, räjähtävyydenkin kautta: on loikittu ja heitetty kuntopalloa. Sanoisin, että voimaharjoittelu on tärkeässä osassa siinä, kuinka taloudellisesti voimaa pystyy tuottamaan sprintissä. On riittävän yksinkertaistettua maksimivoimaharjoittelua, joka palvelee juuri omaa kehittymistä. Sprinttihiihtokin on kestävyyslaji: kun hapenotto kehittyy, jaksaa pikkuisen helpommalla tulla siinä kavereiden mukana, kun on riittävä nopeuskapasiteetti.

Raunio on saanut sparria Vuokatissa, mikä on kehittänyt ryhmässä hiihtämistä. Hän nauttii laadukkaista ja kovista ryhmässä tehtävistä harjoituksista.

– Nopeus- ja taitoharjoituksissa hiihdetään ryhmässä mutkiin ja kovavauhtisiin paikkoihin, ne auttavat kovasti. Sellaista voisi olla enemmänkin, koska se on sprintissä tosi tärkeää.

Rauniolle sprintti on ykköslaji, ja hän toivoo, että sprintti nähtäisiin vaihtoehtoisena suuntautumisena nuorelle hiihtäjälle. Silloin valintoja voisi tehdä sen ehdoilla, että halutaan kehittyä nimenomaan sprintissä.

– Asennoituminen on tärkeää! Vähän tuntuu, että yleinen näkökulma on, että yleishiihtäjä on hyvä – sekä sprinttiä että distanssia kovaa. Sitten voi käydä vähän niin, ettei hiihdä enää kumpaakaan tosi kovaa. Ehkä voisi olla valittavana polku myös siihen, että olisi pelkkä sprinttihiihtäjä, Raunio miettii.

Hänelle sataprosenttinen sprinttisatsaus tarkoittaa nykyisellään sitä, että nuorten maajoukkueleireillä hän keskustelee oman valmentajansa ja ryhmävalmentajan kanssa siitä, miten hän vie nimenomaan sprinttiä eteenpäin.

– Nuorilla voisi olla vähän ”sprinttiosasto”, polku olisi selkeämpi nähdä ja joutuisi tekemään valintoja, miettimään omaa harjoittelua ja mitkä on omat vahvuuteni. Tuntuu, että monella voisi olla vahvuuksia jopa paremmin sprinttihiihtoon, mutta yritetään väkisin distanssia. Ehkä omien vahvuuksien näkeminen helpottuisi, jos polku olisi selkänä.

Näistä asioista on keskusteltu aika monta vuotta, mitä ajattelet siitä?

– Kiva, että keskustellaan, mutta on kuitenkin jatkettu samalla linjalla kuin aina ennenkin, Raunio sanoo.

Hän kaipaa tulevinakin vuosina sitä, että pääsisi tekemään mahdollisimman kovatasoisia sprinttiharjoituksia ryhmässä.

– Pitäisi koota parhaat sprintterit yhteen saamaan mahdollisimman kovaa sparria, että joku voisi pärjätäkin.

Lajitaidon kehittäminen auttaa säästämään sekunteja mutkissa. Vastaavilla linjoilla on ajatusmaailmaltaan myös Veeti Pyykkö.

– Olen ryhmäharjoittelun kannalta. Viime vuosina on tullut paljon urheilijoita, jotka aika-ajon hiihtävät kovaa eli kapasiteetti riittää, mutta kun on ympärillä muita, on ongelmaa. Ryhmäharjoittelu on tärkeää, että oppii hiihtämään eriä. Sprinttiharjoituskisoja on hyvä olla, kuten meillä Vuokatissa hyvin on läpi vuoden rullilla ja suksilla. Olen kokenut ne hyviksi harjoituksiksi, että tulee ryhmähiihtoa ja eriin kovuutta, Pyykkö sanoo.

Koetko, että juuri ryhmäharjoittelu on vienyt sinua sprinttihiihtäjänä eniten eteenpäin? Entä minkätyyppisten asioiden koet kehittävän sprinttihiihtämistäsi tästä eteenpäin?

– Itse olen ehkä erilaisessa tilanteessa, kun sprinttiä ajatellen vahvuuteni ovat distanssiominaisuudet ja ryhmähiihto, eli kun päivä menee eteenpäin, omat osakkeet nousevat. Räjähtävyys- ja nopeuspäästä voisin itse saada sprinttiin ja distanssiinkin vauhtia enemmän.

Myös hän on huomannut, ettei sprinttiin ole kovin selkeää polkua nuorille tällä hetkellä. Pyykkökin muistuttaa, että sprinttikin on kestävyyslaji.

– Ehkä nuorena voisi harkita erikoistumista, muttei ero välttämättä ole niin iso: nuoren pitää kuitenkin niin monipuolisesti kehittää asioita. Kyllähän maailman parhailla sprinttereillä kestävyys ja anaerobinen kapasiteetti on tosi kova, Pyykkö sanoo.

Pyykkö kannustaa nuoriakin miettimään, miten mutkissa ja vastaavissa paikoissa on kisassa taidolla otettavissa sekunteja pois.

– Sitä voisi ehkä enemmän korostaa. Parin viime vuoden aikana meillä on ollut Vuokatissa enemmän tuollaista, että on tehty rentoja nopeuksia teknisesti haastaviin kohtiin, Pyykkö kannustaa lajitaidon kehittämiseen.

Norjalainen hiihtosivusto langrenn.nion.mk vertaa artikkelissaan norjalaisten ja muiden maiden hiihtäjien suhtautumista korkeassa ilma-alassa harjoittelemiseen.
Norjalaiset ovat tottuneet leireilemään pari kolme kertaa vuodessa korkealla noin kolmen viikon jaksoissa ja tämä lähestymistapa on toistunut riippumatta siitä ovatko arvokisat talvella korkealla vai lähempänä merenpinnan tasoa.

Amerikkalaisilla hiihtäjillä on täysin erilainen järjestelmä. Moni yhdysvaltalainen hiihtäjä harjoittelee korkealla viikon ajan joka kuukausi. Hailey Swirbul on yksi niistä, jotka vannovat tuon lähestymistavan nimeen. Tämä 23-vuotias urheilija on yksi useista lupaavista nuorista hiihtäjistä Yhdysvalloissa. Hänellä on sekä hopeaa että pronssia nuorten MM-kisoista, ja hän otti viime kaudella ensimmäisen palkintopallisijansa maailmancupissa.

Swirbul asuu Alaskan Anchoragessa lähellä Eagle Galcierin jäätikköä, jossa hän ja useat yhdysvaltalaiset hiihtäjät harjoittelevat yhdessä joka kuukausi touko-/kesäkuusta maailmancup-kauden alkuun. Päivät koostuvat kahdesta treenistä sekä lumella että kuivamaalla jakautuen kovien ja rauhallisten treenien välillä. Aamutreeni on pisin ja kestää normaalisti kahdesta kolmeen tuntia. Iltapäivän harjoitukset kestävät yleensä puolestatoista kahteen tuntia. Seitsemän päivän aikana Eagle Glacierilla he suorittavat vähintään kolme kovaa treeniä, yleensä yhden päivässä kahden ensimmäisen päivän jälkeen jäätiköllä. Poikkeus on viimeinen päivä, jolloin he tekevät vain yhden pitkän kolmen-neljän tunnin treenin.

Korkeanpaikan leireillään norjalaiset hiihtäjät sen sijaan harjoittelevat yleensä monipuolisesti hiihtäen lumella, tekemällä jalkalenkkejä, treenaamalla voimaa ja hiihtämällä rullilla lumella hiihdon lisäksi. Tehoharjoittelun määrä on yleensä aika vähäinen näiden leirien aikana.

– Minulle tärkeintä vuoristoharjoittelussa on päästä mahdollisimman paljon hiihtämään lumella. Jokainen kilometri lumella mahdollistaa tekniikkani parantamisen, koska hiihto itsessään on parasta tekniikka- ja nopeusharjoittelua, Swirbul kertoo langrenn.nion.mk Plussalle.

Swirlbul painottaa, että jäätiköllä hiihtäminen on loistava keino kehittää lajinomaista voimaa ja saada harjoitteluun oikea intensiteetti.

– Voin itse valita sen osa-alueen, jota haluan kehittää. Esimerkiksi luistellessani yritän keskittyä tehokkaaseen ja teknisesti sujuvaan hiihtoon sen sijaan, että nielisin vain kilometrejä hitaalla vauhdilla tekniikan kustannuksella.

Swirbul rakastaa myös kovia treenejä jäätiköllä ja erityisesti joukkuesprinttisessioita.

– Joukkuesprintit ovat todella hauskoja. Jaamme ryhmämme useisiin joukkueisiin ja suoritamme kilpailunomaisen harjoituksen, joka on vastaava kuin MM-kisoissa, jolloin radalla on paljon teknisiä kohtia ja tiukkoja käännöksiä. On paljon helpompaa puristaa itsestä irti, kun treenissä on vähän kilpailua.

Swirbulille, jolla on jäätikkö käytännössä omalla takapihallaan, alppimajat ja simuloitu korkea ilmanala eivät ole koskaan olleet vaihtoehto oikealle vuoristoharjoittelulle.

– Rakastan harjoituksia, joita meillä on jäätiköllä. Kaikki asuvat yhdessä, syövät yhdessä ja pitävät hauskaa siellä.

Tämän talven olympialaiset järjestetään 1750 metrin korkeudessa merenpinnasta, joten korkeusharjoittelu on ratkaisevan tärkeää optimaalisen suorituskyvyn kannalta tulevissa arvokisoissa. Norjan maajoukkueet eivät kuitenkaan aio tästä syystä muuttaa perinteistä järjestelyään korkean paikan harjoittelun suhteen. Norjalaiset eivät myös aio hyödyntää alppimajoja tai vastaavia keinoja harjoittelutehon kasvattamiseksi tulevaa kautta varten, mutta päävalmentaja Eirik Myhr Nossum ja useat hiihtäjät, kuten Hans Christer Holund, ovat avoimia harkitsemaan asiaa pitkällä aikavälillä.

Kesä on loma-aikaa, jolloin jokainen voi ottaa hetken hieman rennommin ja nauttia uskomattomista lämpötiloista, jotka ovat tänä suvena olleet ihmetyksen aiheena. Lämpöaalto jatkunee jopa pitkälle elokuuhun asti, joka on tietysti urheileville ihmisille hieman tukalaa. Treenaaminen ei suju yhtä mallikkaasti kuin normaaleissa kesän lämpötiloissa, mutta tavoitteellisten urheilijoiden on sopeuduttava tilanteeseen.

Monet Visma Ski Classics-sarjan ammattitallit ovat jo pitäneet tai pitämässä ensimmäisiä kesäleirejään ja naapurimaamme paras joukkue Russian Winter Team hakee tuntumaan Raubichi-nimisessä paikassa Valko-Venäjällä.

Venäläinen joukkue pärjäsi loistavasti viime talvena ollen koko pitkän matkan hiihtokarusellin neljänneksi paras joukkue. Ermil Vokuev voitti Toblach-Cortinan ja oli sen lisäksi kolme kertaa kolmas, joista yksi oli Vasaloppet. Entinen olympia- ja maailmamestaruuskisojen sankari Maxim Vylegzanin on siirtynyt onnistuneesti pitkän matkan hiihtoon ja hän sijoittui yhdeksänneksi koko kiertueella ollen neljä kertaa kymppisakissa.

Naisten puolella menestys ei ollut aivan yhtä kovaa, mutta Olga Tsareva oli mestaruustaistossa sijalla 11 sijoittuen kolme kertaa kymmenen parhaan hiihtäjän joukkoon. Myös Anastasia Rygalina oli kolme kertaa kymppisakissa ja hänen lopputuloksensa oli 15. Anastasia Vlasova ei viime kaudella kyennyt ihan palkintopallille kuten edellisenä, mutta oli tasaisesti lähellä kärkeä kymppisakin tuntumassa.

Joukkuejohtaja Andrey Tyuterevin mukaan tiimin hiihtäjät harjoittelivat kukin omilla tahoillaan touko- ja kesäkuussa. Heinäkuun alussa porukka suuntasi Valko-Venäjälle, jossa he ovat pitäneet leiriä rullahiihtäen ahkerasti. Keväällä molemmat Anastasiat menivät naimisiin ja tähtäävät nyt menestykseen ensi talven lumilla. Rygalina menestyi erittäin hyvin keväällä maan mestaruuskisoissa ja raivasi tiensä peräti maajoukkueeseen. Hänen tähtäimessään on täten ensi talven olympialaiset. Toivottavasti hänelle jää myös aikaa Visma Ski Classicsille.

Joukkueeseen on myös liittynyt muutama nuori hiihtäjälupaus. Andrey uskookin näiden hiihtäjien olevan vahva lisä tiimin kokonaispanostukseen. Venäläisryhmän seuraava leiri on jo ensi kuussa, jolloin he suuntaavat Kaukasus-vuorille ja tarkoituksena on silloin lisätä tehoa harjoitteluun.

– Toivon todella, että tänä syksynä pandemia hellittää hieman ja saamme rokotusten ja passien myötä mahdollisuuden matkustaa Euroopassa ja pääsisimme pitämään myös leirejä kotimaan ulkopuolella. Ja tietysti haluamme ottaa osaa eri rullahiihtokilpailuihin, toteaa Andrey toiveikkaasti.